Tänään oli pentukurssilla ekana luoksepäästävyys, joka tehtiinkin nyt hiukan eri tavalla. Eli minä otin koiran kontaktiin ja sitten meitä lähestyi kouluttaja. Kouluttaja liikkui pysyen niin kaukana, että pentu ei kiinnostunut hänestä, vaan kontakti pysyi. Kerran kouluttaja tuli liian lähelle ja pentu "karkasi" minulta kouluttajaa kohti, mutta sain sen suht nopeaan taas luokseni. Tästä hommasta tuli kommentti, että ainakin on äänenkäyttö kunnossa. No seuraavaksi olikin sitten äänenkäyttöharjoitus... Hiukkasen turha meille.
Seuraava kontaktiharjoitus tehtiin niin, että palkka laitettiin maahan tai kyykyssä olevan omistajan polvelle ja koiraa estettiin ottamasta se. Kun koira otti kontaktin, sille annettiin lupa ottaa herkku. Tein harjoituksen pallolla, koska häiriö ympäristössä, häiriöherkän koiran kanssa se olisi ollut namilla ihan turhaa. Cara olisi todennäköisesti vaan todennut että toisia päin syöksyily tai lumipallon metsästys on hauskempaa kun joku kuppanen nakkimakkara. Kouluttaja tuli katsomaan miten menee ja totesi heti että entä jos teet namilla, kun lelu kiihdyttää koiraa. Se olisi kuulemma namilla koiralle helpompi, kun se ei niin kiihtyisi. Kerroin miten asia koirani kohdalla on niin hän vaan totesi että itseppä koirani parhaiten tiedän ja että palkkauksen eli tässä kohtaa luvan ajoitus oli kohdillaan. Kyllä hän sitten totesikin, että ei Cara liikaa kiihdy ja saa sitten purettua sen kiihtymyksensä siihen pallon puremiseen. Välistä leikin Caran kanssa lumipallolla, ja kesken leikin heitin sille milloin minkäkin käskyn. Ja pallo lähti liikkeelle heti kun koira oli käskyn toteuttanut.
Viimeiseksi oli luoksetuloharjoitus. Kouluttaja otti koiran ja meinasi että minun olisi mentävä parin metrin päähän ja sitten kutsuttava koiraa ja että hän sitten roikkuu siellä hihnan toisessa päässä ihan kokoajan. Tuumasin että ei tartte, tää on meille helppo homma. Menin useamman metrin päähän koirasta ja kutsuin. Kouluttaja päästi hihnasta irti ja Cara tuli kuin ammus. Vähän ennen minua se iski liinat kiinni mutta liukui siitä huolimatta ohi. Eikun täyskäännös ja palkan kimppuun. Kouluttaja vaan tuumi että no kylläpä tulikin lujaa, että toista harjoitusta ei tarvita, tää tosiaan oli helppo homma. Suurin osa taisi tehdä kaksi harjoitusta. Mutta suurin osa niistä koirista ei ollutkaan tuommoisia pallohulluja. Kyllä minä tykkään tuosta pallohulluudesta, vaikka monien mielestä koirallani on AD/HD. Tuolla kun ei ole yhtään toista paimenkoira-rotuista. Ja paimenkoirat on vilkkaita esim. seurakoira-rotuisiin verrattuna. Niiden kuuluu olla. Se pallohulluus kun helpottaa kouluttamista NIIN paljon! Tää kurssikerta kaiken kaikkiaan meni paljon paremmin kuin eka kerta. Sain pentuuni paljon helpommin kontaktin, se ei häiriintynyt ihan yhtä herkästi läheltä ohi menijöistä, eikä taatusti päässyt tylsistymään.
Niin ja mikä parasta: Tein lumipallolla imutusseuraamista niin etten nostanut palkkaa koiran nenästä ylöspäin. Tämä siksi, että olimme ison häiriön alla. Kun häiriötä lisätään, jotain täytyy helpottaa. Mutta mitä tekeekään mun ihan huippu caCarani? Lopettaa pallon nakertamisen yks kaks yllättäen ja tarjoaa kontaktia! Koiran pää oli mun kädessä olevan lumipallon ja mun jalan välissä ja koira katsoo mua silmiin! VAU! Sehän olisi ihan hyvin voinut vaan jatkaa sitä lumen nakertamista, ja minä olisin ollut ihan tyytyväinen, kun koiralle vahvistuu, että vaikka on muita, silti kannattaa kulkea emännän vasemmalla puolella lapa kintussa kii. Palkkahan siitä hyvästyä piti ilmaan viskoa, ei se olisi sitä pelkkää nakertamisen jatkamista palkkana ottanut. Kontakti ei ollut pitkä, pitkää ei voi vaatia, eli palkka lensi kyllä samantien kun minä tajusin mitä koirani tekee. Ja sitten tajusin että opetan koirani edistämään heittämällä palkan aina eteenpäin.... Noh, korjaamme asian!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti