Paikallinen koirayhdistys rakensi itselleen koulutushallin ja me käytiin tänään ekaa kertaa ikinä kokeilemassa, millaista on treenata ryhmässä sisällä, kaikuvassa hallissa.
Carahan oli eka kuin höyryveturi, menossa jokasuuntaan tutkimaan kaiken mahdollisen. Sain sen kuitenkin suhteellisen helposti kiinnostumaan treenamisesta ja kun se hetken päästä sai juonesta kiinni, se kanssa teki. Välillä jäi tölläämään muita ja jos joku haukahti, Caran korvat levahti ihmetyksestä ja varmaan kaikuvassa hallissa tottumattoman korvaan hiukan "koski". Välillä käytiin autossa huilimassa ja sitten taas halliin. Seuraaminen meni hyvin, lyhyt paikallamakuu-ok, kontakti-ok, perusasento- noh... Siitä oli NIIN hyvä ja turvallinen tiirailla muita että emäntä meinasi unohtua. Pysyi paikoillaan mutta tarkkaavaisuus oli muissa tapahtumissa. Hypyn alkeet-ok. Luoksetulo oli viimeisenä ja koira alkoi siinä kohtaa olla jo niin sippi, että se jäi melko vauhdittomaksi normaaliin verrattuna. Mutta teki juuri niinkuin on opetettu. Loppuun lyhyt leikki ja sitten pihalle.
Ja mitä olikaan pihalla... Heti oven takana oli chihu... Cara meni ovesta edeltä ja pääsi nenä kiinni chihun nenään ennen kuin minä edes havaitsin koko kääpiötä... EI NÄIN!!! Seuraavan kerran minä menen edeltä ihan siltä varalta, että oven takana seisoo ihminen joka ei ole ajatellut, että ovesta voisi ihan hyvin tulla koira joka puree hänen chihuaan... Carahan ei mitään tee, mutta ei ole tarkoitus että se missään vaiheessa treenikertoja pääsee nuuskimaan ketään toista. Oven takana seisoja oli varmaankin tietoinen, että ovesta koiria alkaa ulos purkautumaan, joten miksi ihmeessä seistä ihan ovessa kiinni....
20120223
20120218
Pieni???
Eläinlääkärillä käytiin ottamassa rokotukset. Ensinnäkin hoitaja kyseli, onko tää puhdas. Sitten lääkäri tokaisi, että se on pieni. Korkeuttahan löytyy se 57 cm ja risat, painoa 22kg. Eipä siinä, jokainen tämän kylän saksalainen on kyllä huomattavasti Caraa leveämpi ja usein myös korkeampi. Mun mini <3
20120216
Nuorihan se viellä on...
Pihatottiksissa tänään Cara ei muka enää muistanut mitä oli liikkeestä maahan-meno... Istui... Mietti hetken ja meni sitten maahan... Liikkeestä istuminen kyllä osataan... Kahdeksikko seurattiin todella hyvin.
No tehtiin siinä sitten samalla hiukan nenänkäyttöä... Tai olis tehty mikäli koira olis ollu hommasta samaa mieltä... Otin koiran kii ja isäntä hivasi patukan metsään. Koira perään käskyllä "etsi". Etsii etsii suurella innolla ja vauhdila vaan ei löydä ja sitten jo taisi unohtaa mitä oli tekemässä, eli ei missään vaiheessa saanut hajua. Isäntä mettään, koira kii ja tarkoituksena näyttää koiralle et täällä tää o. Vaan isäntäkään ei löydä... Patukka tiputti lentäessään puusta lunta ja oli vissii jääny lumen alle... Koira isännän avuksi ja mitään ei löydy vieläkään. Toinen koira avuksi, eli metässä hääri ja pyöri isäntä ja Milla ja Cara. Mitään ei löydy. Emäntä mettään ja Millalle yllytystä "missä, missä". Cara jo nappasi kiinni oksasta "leikitään tällä". Yllytyshullu Milla sentään etsi, vaikka sille ei oltu näytetty mitä pitää etsiä. Emäntä antoi periksi, ei löydy. Löytyy keväällä lumien sulettua, jos löytyy. Yleensä löytyy, ei oo eka lelu joka tonne häviää.
Vaan Milla ei antanut periksi. Se näytti saavan hajun jostain. Meni pusikon juurelle ja kaivoi hetken. Ja löysi patukan syvältä lumen alta. Patukka oli saanut oikeen kunnon annoksen lunta puusta niskaansa. En hetkeäkään usko etteikö Caralla olisi nenää löytää patukkaa. Sillä ei ole päätä... Se ei keskity. Miten käy meidän esineruudun tai pudotetun esineen etsinnän saati tarkkuusruudun jos semmoiseen joskus lähtis... Etsintäkoe ois aikas kiva... Siihen vaan tarvii koiran joka ei mee liian lujaa.....
Korjauksena nuorelle koiralle tehtiin helpohko uusinta. Milla sisään, Cara kii ja patukka mettään niin että se takuuvarmasti löytyy. Tällä kertaa Carakin löysi sen melko nopeaan. Vieläkin häsläsi liian lujaa ja juoksi pari kertaa ihan vierestä ohi. Ja kun vauhtia on tarpeeksi niin patukan ja koiran täyskäännöksen välimatka on useampi metri...
No tehtiin siinä sitten samalla hiukan nenänkäyttöä... Tai olis tehty mikäli koira olis ollu hommasta samaa mieltä... Otin koiran kii ja isäntä hivasi patukan metsään. Koira perään käskyllä "etsi". Etsii etsii suurella innolla ja vauhdila vaan ei löydä ja sitten jo taisi unohtaa mitä oli tekemässä, eli ei missään vaiheessa saanut hajua. Isäntä mettään, koira kii ja tarkoituksena näyttää koiralle et täällä tää o. Vaan isäntäkään ei löydä... Patukka tiputti lentäessään puusta lunta ja oli vissii jääny lumen alle... Koira isännän avuksi ja mitään ei löydy vieläkään. Toinen koira avuksi, eli metässä hääri ja pyöri isäntä ja Milla ja Cara. Mitään ei löydy. Emäntä mettään ja Millalle yllytystä "missä, missä". Cara jo nappasi kiinni oksasta "leikitään tällä". Yllytyshullu Milla sentään etsi, vaikka sille ei oltu näytetty mitä pitää etsiä. Emäntä antoi periksi, ei löydy. Löytyy keväällä lumien sulettua, jos löytyy. Yleensä löytyy, ei oo eka lelu joka tonne häviää.
Vaan Milla ei antanut periksi. Se näytti saavan hajun jostain. Meni pusikon juurelle ja kaivoi hetken. Ja löysi patukan syvältä lumen alta. Patukka oli saanut oikeen kunnon annoksen lunta puusta niskaansa. En hetkeäkään usko etteikö Caralla olisi nenää löytää patukkaa. Sillä ei ole päätä... Se ei keskity. Miten käy meidän esineruudun tai pudotetun esineen etsinnän saati tarkkuusruudun jos semmoiseen joskus lähtis... Etsintäkoe ois aikas kiva... Siihen vaan tarvii koiran joka ei mee liian lujaa.....
Korjauksena nuorelle koiralle tehtiin helpohko uusinta. Milla sisään, Cara kii ja patukka mettään niin että se takuuvarmasti löytyy. Tällä kertaa Carakin löysi sen melko nopeaan. Vieläkin häsläsi liian lujaa ja juoksi pari kertaa ihan vierestä ohi. Ja kun vauhtia on tarpeeksi niin patukan ja koiran täyskäännöksen välimatka on useampi metri...
20120214
20120205
Hyödyllinen huvitemppu
Cara vaatii aivojumppaa, ja koska sisätottista ei ole järkevää jankata (ettei koira kyllästy) niin keksittiin sitten muuta. Aion opettaa koiralle avainten etsinnän. Alku lähti siitä että namien kanssa lattialle istumaan, avaimet riisuttiin muoviosista turvallisuusyistä ja sitten avaimet lattialle. Melko nopeasti koira yhdisti että avaimet = naksaus = nami. Mutta suuhunsa sitä oli niitä astetta vaikeampaa saada ottamaan. Kyllä se ne jo kerran heitti. Sitten lopetin ja pidän muutaman tunnin taukoa.
Tähän kun saa ajan kanssa yhdistettyä käskysanan ja jos koiran saa kantamaan avaimia, voi tämän jälkeen kulkea huoleti maastossa. Jos avaimet putoavat, koira kyllä löytää ne. Jollei se suostu kantaman avaimia, täytyy se opettaa vaikka menemään maahan kun se tekee löydön. =)
Tähän kun saa ajan kanssa yhdistettyä käskysanan ja jos koiran saa kantamaan avaimia, voi tämän jälkeen kulkea huoleti maastossa. Jos avaimet putoavat, koira kyllä löytää ne. Jollei se suostu kantaman avaimia, täytyy se opettaa vaikka menemään maahan kun se tekee löydön. =)
20120203
Pakattua virtaa
Laski aamusella koirat takapihalle, pakkasmittari näytti -27. Melkoisen viileää siis. Milla tahtoi hetikohta sisälle, sitä paleli. Caralla riitti virtaa ja se jäi hetkeksi leikkimään keskenään pyyhkeen kanssa. Otin Caran sisälle ja totesin sen tarvitsevan viellä jotain, koska se oli ihan kokoajan härnäämässä kaikkia. Korista löytyi täyskuminen möykky. Semmoinen soikio jossa "piikkejä". Nakkasin sen koiran nähden lumihankeen ja koira perään käskyllä "etsi!". Koira etsi aikansa, pakkanen vissiin hävitti hajun aika tehokkaasti. Koira löysi lelun ja tuli näyttämään sitä ovelle. Emäntä siis oli lapsen ja vanhuksen kanssa sisällä. Caran heittäessä pihalla kunniakierroksia alkoi Milla näyttää siltä että epistä! Milla pihalle ja siellä ne nyt on rallanneet peräkkäin kymmenisen minuuttia. Vanhus tarvitsee kunnon yllykkeen liikkuakseen.
Saksalaisestani näkyy tulleen harmaa. Sen mustaa selkää peittää ohut kuurakerros. Lisäksi sillä on oikeen huvittavan kokoinen kuuraparta. Lapsi ei tykännyt kuurapususta, jonka koiran sisäytyessä sai.
Lopulta Millan kylmänsietokyky loppui ja se pyysi sisälle. Ei kestä vanhus pakkasta vaikka juoksisi pää kolman... eikun viidentenä jalkana teinin perässä. Caralla taas ei ollut ulkona hätäpäivää ja sillä on vieläkin niin kauheasti virtaa että painumme tästä tottiksille.
Saksalaisestani näkyy tulleen harmaa. Sen mustaa selkää peittää ohut kuurakerros. Lisäksi sillä on oikeen huvittavan kokoinen kuuraparta. Lapsi ei tykännyt kuurapususta, jonka koiran sisäytyessä sai.
Lopulta Millan kylmänsietokyky loppui ja se pyysi sisälle. Ei kestä vanhus pakkasta vaikka juoksisi pää kolman... eikun viidentenä jalkana teinin perässä. Caralla taas ei ollut ulkona hätäpäivää ja sillä on vieläkin niin kauheasti virtaa että painumme tästä tottiksille.
20120201
The one!
Karvehelvetin väki ( http://karvahelvetti.blogspot.com ) haastoi ihmiset kertomaan, miksi oma rotu on se oma rotu.
Noh siis mulle kyseessä on ihan eka puhdas saksalainen, josta tosin on vuosikausia haaveiltu. Lapsuuden kodissa oli pieniä paimenkoiria, joten siltä pohjalta sitä ei voinut kuvitellakaan ottavansa mitään muuta kun paimenta. Toinen oma koirani on sakemannisekoitus ja vaikka sen toinen puolikas on puhdasta metsästyskoiraa, se omaa enimmäkseen paimenten piirteitä. Ja tämähän vaan vahvisti tunnetta siitä, että tää on se ykkönen. Tokihan sitä tuli selattua koirakirjoja yms, mutta aina sitä palasi siihen yhteen ja samaan. Mikään muu ei ollut mulle niin sopivan kokoinen, luontoinen ja näköinen. Sen vaan tietää, jotenkin. Vaikka jokapaikka kuuluttikin, että niitä kukaan enää uskalla ostaa kun ovat niiiiiiin sairaita.
Sakemannisekoitukseni (Milla) opetti minulle, miten kivaa harrastaminen on. Jäin koukkuun. Se opetti minulle miten koiran kanssa leikitään. Se opetti, että pehmeä koira ei miellytä minua. Se opetti minut elämään "mitä tehtäis?"-koiran kanssa. -Siihenkin jää koukkuun =) Se opetti minulle paljon palkitsemisesta. Vanhempien pienet paimenet saivat minut himoitsemaan älykästä koira, mutta terrierit ovat pois laskuista, koska minulle sen pitää olla paimen - koira joka on tehty työskentelemään ihmisen KANSSA!
Millan ikä, rakenne ja paperittomuus rajoitti harrastamista ja niimpä meille tuli Cara helpottamaan emännän harrastehampaan kolotusta. Monipuolinen saksalainen jonka kanssa voi kokeilla ihan kaikkea!
Päivääkään en ole katunut!
Noh siis mulle kyseessä on ihan eka puhdas saksalainen, josta tosin on vuosikausia haaveiltu. Lapsuuden kodissa oli pieniä paimenkoiria, joten siltä pohjalta sitä ei voinut kuvitellakaan ottavansa mitään muuta kun paimenta. Toinen oma koirani on sakemannisekoitus ja vaikka sen toinen puolikas on puhdasta metsästyskoiraa, se omaa enimmäkseen paimenten piirteitä. Ja tämähän vaan vahvisti tunnetta siitä, että tää on se ykkönen. Tokihan sitä tuli selattua koirakirjoja yms, mutta aina sitä palasi siihen yhteen ja samaan. Mikään muu ei ollut mulle niin sopivan kokoinen, luontoinen ja näköinen. Sen vaan tietää, jotenkin. Vaikka jokapaikka kuuluttikin, että niitä kukaan enää uskalla ostaa kun ovat niiiiiiin sairaita.
Sakemannisekoitukseni (Milla) opetti minulle, miten kivaa harrastaminen on. Jäin koukkuun. Se opetti minulle miten koiran kanssa leikitään. Se opetti, että pehmeä koira ei miellytä minua. Se opetti minut elämään "mitä tehtäis?"-koiran kanssa. -Siihenkin jää koukkuun =) Se opetti minulle paljon palkitsemisesta. Vanhempien pienet paimenet saivat minut himoitsemaan älykästä koira, mutta terrierit ovat pois laskuista, koska minulle sen pitää olla paimen - koira joka on tehty työskentelemään ihmisen KANSSA!
Millan ikä, rakenne ja paperittomuus rajoitti harrastamista ja niimpä meille tuli Cara helpottamaan emännän harrastehampaan kolotusta. Monipuolinen saksalainen jonka kanssa voi kokeilla ihan kaikkea!
Päivääkään en ole katunut!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)