Jippiiiiii!!! Nyt sinne pääsee! Maastoon, metsään, pusikkoon, korpeen.
Ekan kuivaan metsään tehdyn reissun kunniaksi piti vähän ottaa "hakuja". Koirat kii, isäntä mettään ja huuto oli hirmuinen. Ei se isäntä ollut joka sitä meteliä piti, Cara huusi. Ja kun se pääsi niin sitten mentiin eikä meinattu. Etsi jäljen ja meni nenä puolitangossa. Eli ei selkeästi jäljestänyt, mutta hakukoiran korkea ilmavainukin oli siitä tuohusta kaukana. Ehkä siitä jälkikoira saadaan... Tai sitten eih... Vauhtia on nimittäin melkoisesti liikaa...
Seuraavana päivänä sama homma, mutta nyt oltiin tuulisessa järven rannan metsässä. Vilkutin koirille auton ikkunan läpi ja pinkaisin metsään (huudon saattelemana). Tuuli sai koirat käyttämään ilmavainua, sen verran tehokkaasti tuuli puun hankaan kiivenneen emännän hajua levitti. Pari kertaa ne kiersi pusikon jossa olin, täyttä vauhtia juosten. Sitten tuntui takareisissä koiran etutassut, Carahan se siinä.
Lapsikin tahtoi mennä piiloon. Arvelin että no, kokeillan. Lapselle lelu ja käsky mennä lähimpän pusikkoon. Koira irti ja se kyllä etsi vaan ei oikein tainnut itsekään tietää, että mitäkä. Lasta se ei etsinyt, se kävi selväksi. Käsketiin sitten lapsen kutsua koiraa ja heiluttaa lelua ja lopulta lapsonen sai koiran huomion ja koira lelun. Pari toistoa, joiden jälkeen koira meni suorilla lapsen luo ja nappasi tyytyväisenä lelunsa. Nyt tarttee enään keksiä oma käskynsä lapsen etsimiselle ja opettaa koiralle, että käsky tarkoittaa myös kävelevää lasta. Tästä saadaan melko pienellä vaivalla käyttökelpoinen juttu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti