Harjoiteltiin kaupunkikävelyä. Käytiin siis lenkillä. Ja oli meillä mukana pari poikaakin emäntänsä kanssa.
Vastaan tuli kävelijöitä, pyöräilijöitä, useampia koiria sekä juoksijoita. Parin ekan ohitettavan kohdalla poimin käteeni lumimöykyn. Ihan vaan siksi, että pari ekaa ohitettavaa oli koiria. Cara tarjosi kontaktia, eikä ollut näkevinään vastaan kävelijöitä. Vastaan käveleviä ihmisiä se nyt ei muutenkaan ole näkevinään. Poikkeuksen tekee vain, jos minä tuijotan vastaantulijaa. Loppulenkistä koira tarjosi kontaktia aina kun joku tuli vastaan. Meillä oli kyllä hihna mukana, mutta sitä ei kyllä olisi tarvittu. Psyykkinen yhteys koiraan oli paljon voimakkaampi kun fyysinen, eli alun innostunutta vetämistä lukuunottamatta hihna roikkui mukana tyhjän panttina.
Otin Caralle lenkin varrella pari seuraamispätkää. Arvelin käyttää hyväkseni lenkkikaverista aiheutuvan häiriön. Vaan ei se häiriöstä käynyt. Cara oli niin lumipaakun lumoissa, että seurasi, vaikka sen takamukseen tuli roikkumaan toinen koira. Toinen mukana olevista uroksista halusi muutamaan otteeseen hiukan pomottaa Caraa ja hyppäsi selkään muristen samalla. Se teki saman myöskin kesken seuraamisen. Caralla siis roikkui toinen koira kiinni lantiossa. Uroksen etutassut oli Caran vatsan ympärillä, takatassut kävelivät. Mutta Caran kontakti kesti.
Silloin, kun Cara ei ollut käskyn alla ja uros äityi pomottelemaan liikaa, tuli kakarani hakemaan turvaa minulta. Ja sitä turvaahan se sai. Tekee suhteelle hyvää, kun koiralle vahvistuu käsitys, että emäntä hoitaa! Se saa luottaa siihen, että minä suojelen sitä. Ja jos tuo luottamus on tarpeeksi vahva, säästytään varmasti monelta murheelta! Parhaani mukaan sitä rakennan, tulevaisuus näyttää tässäkin kuinka onnistun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti