Koirani on vissiin jotain sukua kivenpyörittäjän kyläläisille. Eilen käytiin pyörälenkillä ja sen jälkeen otettiin tottistreenit. Iltapala sisällä (koira makas) ja takas pihalle puuhommiin. Katselin, että mihin se koira vilahti, niin eikös tuo tallin nurkalla pyöritellyt semmoista nyrkin kokoista kiveä. Ei näyttänyt sitä hampaisiinsa ottavan, joten en mennyt kieltämään. Välillä piti käydä kokeilemassa, saako osallistua puunkantoon, ja sitten takaisin kiven kimppuun. Hassu!
Milla kerjäsi verta nenästään. Se istui puun juurella patukka edessään ja murisi Caralle joka kerta kun Cara erehtyi 3m päähän. Nartut ottivat yhteen viimeviikolla ja siitä hyvästä Millan silmien väliä koristaa syvähkön näköinen vekki. Noin lyhytkö on mummelin muisti? Se on vanha ja sairas, muttei ilmeisesti itse tajua sitä, kun uhoaa nuorelle täysissä voimissaan olevalle lajitoverilleen... ja vetää päivälenkit tontin ympäri aina, jos jää hetkeksi pihalle yksinään. Isännän kanssa naurettiin, kun toinen jolkottaa pihaa ympäri, että mistä ovesta sen saa sisälle, kun ei se hahmota suuntia sen vertaa, että kutsumalla tulisi. Viereinen pystymetsä aiheuttaa sen verran hyvän kaiun, että vanhus menee suunnista sekaisin. Ei käytöksen perusteella järin sairaalle vaikuta, mutta ulkomuoto kertoo muuta... Tällä kertaa sain koirat komentamalla pidettyä erossa toisistaan. Huh, ikävä kun jatkuvasti pitää olla varpaillaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti