Välillä on päiviä, jolloin koirasta tekisi mieli tehdä rukkaset. Meidän teini nimittäin unohtaa toisinaan korvansa kokonaan kotiin. Sitten on taas näitä päiviä, jolloin voi ylpeänä sanoa, että se on minun koirani.
Käytiin lenkillä. Cara täysin irti metsätiellä ja -polulla, minä lasta rattaissa työntäen. Tultiin risteykseen jossa kaksi polkua (hiihtoladunpohjaa) menee jonkin matkaa vierekkäin (välissä parin metrin kaistale matalakasvuista kangasta) ja jatkuvat sitten yhtenä polkuna. Viereisellä polulla meni polkupyöräilijä samaan suuntaan kuin mekin. Cara huomasi pusikon takaa viereemme ilmaantuneen menijän yhtä aikaa minun kanssani, ja kääntyi katsomaan minua sen näköisenä että mitä tehdään. Tuumasin sille että "hyvä!". Koira vilkuili pyöräilijää, mutta pyöri lastenrattaiden ympärillä, eikä mennyt pyöräilijän luo. Aika ajoin se sai suusanallisen kehun. Kun pyöräilijä oli sen verran kaukana, että se ei enää koiraa kovasti kiinnostanut, nappasin maasta kepin ja lennätin sen. Koira onnessaan perään.
Hiihtoladun pohja muuttui yhden auton levyiseksi metsätieksi. Vastaan tuli pyöräilijä ja Cara oli edelleen irti. Nappasin käteni kävyn ja jatkoin rattaiden työntämistä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Cara tuli kyyläämään, milloin se käpy lentää. Pyöräilijä oli vähän sen näköinen, että voi kääk toi koira on irti... Mutta ohi mentiin ilman mitään ongelmia. Ja hyvästä ohituksesta tietenkin lentää käpy ja toinenkin =)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti