Lääkäristä haettiin koira, joka oli hyvin vahvasti sitä mieltä, että äkkiä kotiin, tää on paha paikka! Oli ihan pökkyrässä ja siitä huolimatta veti autolle. Kotiin, kun päästiin, niin se vaan nukku ja nukku.
Seuraavana päivänä sitä ei omasta mielestään vaivannut yhtään mikään. Kunnes se erehtyi hiukan liikkumaan. Silloin se totesi, että kyllä vaivaa, mutta arvatkaa vaan kuinka kauan se muisti vaivansa. Hetken! Hyvin pienen hetken.
Muutaman päivän täyslevon jälkeen käytiin n 1km lenkki. Cara oli innolla menossa, kokoajan sai toppuutella, että ei mennä kovaa. Seurauksena kivusta läähättävä koira. Omistaja tuumi, että mitäs minä sanoin.
 |
| tottistelu tötterön kanssa ei onnistu, joten sen aikaa sai olla ilman. Ihmeen vähän kiinnostui haavastaan. |
Viikko meni jotenkuten. Määräys oli, että tikit pois noin kahden viikon päästä. Toinen viikko alkoi olla tuskainen. Koira pyysi kokoajan takapihalle. Koira, joka on ikänsä ollut irti aidatulla takapihalla, ei voinut käsittää, miksi ei pääse sinne nytkin irti juoksemaan, vaan joutuu tekemään tarpeensa hihnassa. Hihnassa se saattoi yks kaks keksiä hypätä paikoillaan ilmaan. Ensimmäisillä kerroilla hyppyä seurasi ulahdus... Lenkkiä pidennettiin pikkuhiljaa siihen normaaliin hihnalenkkiin eli 6km. Mutta kun sen lisäksi koira on aina saanut juosta irti, niin näkyihän se liikunnan puute olemuksesta.
Koitti tikinpoistopäivä. Koira meni eläinlääkärille, kuin ei olisi siellä ikinä käynytkään. Samalla saatiin liikuntalupa. Kotiin palattua menin koiran kanssa takapihalle ja päästin sen irti. Jos koirat osaisi kiljua riemusta, olisi tienoo raikunut. Cara sekosi totaalisesti. Ensin se pyörähti muutaman kerran kuin varmistaakseen, että oli irti. Ja sitten sitä vietiin. Se vaan juoksi ja juoksi. Isoa ympyrää. Sitten otettiin lumipesu ja taas mentiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti