Cara aloitti juoksunsa, jälleen kerran. Niiden takia meiltä jää nyt käymättä kaksikin eri kurssia. Toinen olisi ollut sheippaamista (emäntä ennätti käydä teorian, käytäntöön emme pääse...) ja toinen agilityn alkeita. Halleihin ei saa viedä juoksunarttua. Tässä kohtaa sitä toivoisi omistavansa uroksen. Mutta ei, ei ne urokset oo yhtään mun juttu. Narttu sen olla pitää: mitä kierompi, sen parempi!
Millalla on asenneongelma Caran juoksujen suhteen ja Cara on hormoniensa takia turhankin herkkänahkainen... Milla siis kävelee varpaillaan, nostelee karvojaan, yrittää tunkea kaiken ja Caran väliin. Ja Cara provosoituu. Onhan se tätä tehnyt ennenkin, mutta jotenkin kuvittelin, ettei sairas koira enää moiseen viitsisi ryhtyä... Olipa tuossa yksi päivä vieraita, kun Milla päätti provota oikeen kunnolla ja sai Caran niskaansa. Kylässä ollut vanhempi mieshenkilö katseli äänekästä narttutappelua nurkan takaa ja tuumi Caran olevan peto. Eikä meinannut uskoa, kun kerrottiin, että syypää on se kiltin näköinen vanhus, eikä suinkaan seefferi. Itse mietin, kuinka kauan Millan isot korvat oikeasti säilyvät ehjinä. Toistaiseksi ties kuinka mones totinen tappelu, eikä korvissa yhden yhtä palkeenkieltä tmv. Koirien rauhoituttua vieras kyseli, että eikö Cara muka oikeasti ole paha peto. Yritä siinä sitten todistella, että se on ainakin minun läsnäollessani kaikkien kaveri. Niin kauan kun ei uhkaa ketään, saa olla ihan turvallisin mielin. Vieras kysyi, että mitä se tekee, jos sitä puristaa kuonosta. Miksi? No ihan huvikseen. Huh, huvinsa kullakin. Sanoin kuitenkin, että ei mitään, niin kauan kun et satuta. Mutta ihan turhaan emme lähde koiraa kuonosta painelemaan, sehän todennäköisesti ottaa sen torumisena.
Piti asentaa koiraportti, että ei tarvitse jatkuvasti pelätä, milloin koirat hyökkää toistensa niskaan lapsen vieressä. Vanhus saa siis nukkua omassa rauhassaan portin takana. Sitä se tuntui kaivanneenkin, kun ei ollut yhtään vaatimassa pois portin takaa. Eipähän enää Carakaan vie siltä nukkumapaikkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti