Lähdettiin lenkille tietä pitkin Cara huskyvaljaissa. Alussa se veti ihan kiitettävästi ja oli innolla menossa. Jalkakäytävän vaihduttua autotieksi ilmeni ongelma. Koira tahtoi kävellä keskellä tietä. Yleensä minä hihnalla ohjaan sen takaisin reunaan, mutta nyt kun hihna oli kiinni koiran hännän kohdilla, ei ohjaus toiminut. Oli silkkaa tuuripeliä lähtikö koira vasemmalle vedettäessä vasemmalle vai kenties oikealle, koska jos vedät koiran takapäätä vasempaan, kääntyy etupää oikeaan... Koiraa on paljon helpompi ohjata hihnalla, kun se hihna on kiinni koiran etuosassa. ja tämä älykkö toki huomasi tilanteen ja oli hetkisen sitä mieltä että hän nyt päätää suunnan... Mulla oli musat korvilla, joten en luottanut siihen että kuulen auton, joten aloin murahtaa Caralle joka kerta kun se meni keskelle. Tiukka "et!" reunan osoittamisella varustettuna sai koiran siirtymään reunaan, hetkeksi... Aikani siinä murahtelin ja sitten tuli mieleen että mulla oli musiikin korvilla silleen kohtuu mukavalla voluumilla ja minä kuulin omat murahdukseni... Eli ne kuuli sitten todennäköisesti mun ja Caran lisäksi puoli kylää. Hupsista taas. Jossain kohtaa koira alkoi ymmärtää, että reunaan siirtymisestä joka kerta seurannut iloinen "hyvä!" tarkoitti että siinä oli tarkoitus pysyä ja alkoi kävellä ihan kivasti. Niin pitkään kunnes toisessa reunassa oli kivannäköinen jäämöykky tai risu tai haju...
Rankkaa se koiralle oli. Loppulenkistä se ei enää vetänyt, löntysti enemään hihna löysällä. Hyvä ettei vedä itseään yliväsyksiin. Eikä ole tarvinnut aivojumppia kauheesti kehitellä. Koira kun joutui koko lenkin miettimään mitä kummaa mahdan siltä haluta. Me kun ei olla viellä koskaan oltu lenkillä pelkkien sanallisten käskyjen ja kädenosoitusten varassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti